Yksi vai kaksi?

Ennen raskaaksi tuloa en kertaakaan kokenut minkäänlaista painetta lapsen hankkimisesta. Toki, olimmehan lapsosen tulevan isukin kanssakin tunteneet vain pari vuotta ja vasta menossa naimisiin. Mutta toisaalta, olinhan jo yli 30 eli reippaasti äiti-iässä. Nyt sen sijaan kun lapsia on jo yksi, tunnen painetta toisen lapsen hankkimisesta. Paine ei tule mistään tietystä suunnasta tai tietyiltä ihmisiltä, se on vaan semmoinen ympärillä leijuva paine - vähän niinkuin matala- tai korkeapaine :)

Tätä aihetta olen todella paljon pohtinut (yksin ja yhdessä). Vauvavuoden aikana olin äärimmäisen varma siitä, että meille ei todellakaan tule toista lasta. Kuitenkin siinä vaiheessa kesää, kun samaan aikaan raskaana olleet ystävät alkoivat ilmoitella pikkukakkosten tulosta tai vähintään pitää itsestäänselvänä, että toivottavasti toinen tulisi pian, niin a) olin pudota penkiltä b) halusin suureen ääneen ilmoittaa ko. naisen olevan HULLU vai c) aloin miettiä, että pitäisikö sitä nyt siis itsekin? Vastaus: a + b + c.

Vauvat. Vastasyntyneet, pienet pallerot, jotka suloisesti kapaloituna nukkuu tutti suussa. No onhan ne ihania! Ihmisessä (varsinkin naisessa) olisi ehkä jotain hieman vialla, jos semmoinen näky ei yhtään vetoaisi. Listataanpa syitä, joiden takia toisen lapsen hankkiminen voisi olla hyvä juttu:

1. Toisella kertaa osaisin kaiken paljon paremmin

Kyllä. Olen pieneen vihkoon kirjannut sivukaupalla ylös asioita, jotka seuraavalla kerralla tekisin toisin. Raskaanaolosta synnytykseen, lapsivuodeosastolla olosta kotiinpaluuseen, ensimmäisistä viikoista unikouluun. Tekisin NIIN monen asian toisin, tai ennemminkin, osaisin suhtautua niin moneen asiaan paremmin (yleisesti ottaen rennommin).

Mutta niin. Kyseessä kun nyt kuitenkaan ei ole villapaidan neulominen. Tai taskuparkkeeraus. (kröhm.. en kylläkään osaa kumpaakaan..). Se, että osaa toisella kertaa jotain paremmin, kuin ensimmäisellä kertaa, ei liene pätevä syy uuden ihmisen maailmaan saattamiseen. Sitäpaitsi, se villapaita valmistuu ennemmin tai myöhemmin ja se autokin minuuttien (tuntien) kuluessa löytää parkkiruudun. Lapsi on messissä 18 vuotta. And beyond.

2. Haluaisin kokea onnellisen vauva-ajan

Viime talvi oli rankka. Siihen on monta syytä. Nooa rakas ei ollut vauva helpoimmasta päästä. En koskaan ole kokenut sitä, miten vauva saattaa nukahtaa ihan vaan itsestään, nukuttamatta. Tai sitä, että vauvan voi laittaa turvakaukaloon ja lähteä kahvilaan tapaamaan ystävää. Ja juoda kahvia. Tai että voin käydä vaatekauppoja kiertelemässä vauvan kanssa. Tai että ensimmäiseen puoleen vuoteen pystyn liikkumaan vauvan kanssa yhtään millään kulkuvälineellä. Tai sitä, mistä aina tunnen epämääräisiä kateuden tunteita kun sen näen tapahtuvan: vauva, joka on Hereillä, Itkemättä, Selällään.

Ei tarvitse olla kummoinen keittiöpsykologi todetakseen, että menneisyyden (apua auttakaa, mikä tähän olisi oikea sana), "traumoja"? "pettymyksiä"? (eih, ihan liian jyrkkiä sanoja), sanotaan nyt vaikka "haasteellisia aikoja" ei voi korvata niitä tilanteita uudelleen elämällä jonkun toisen kanssa. Tämähän nyt on ihan sama, kuin jos olisi kokenut katastrofaaliset häät ja siitä seuranneen surkean häämatkan, niin hyvästä aviomiehestä huolimatta hankkisi uuden sulhasen ja menisi naimisiin vain sillä, että haluaa itselleen upeat häät ja fantsun reissun.

3. Olisihan se ihanaa, jos pojalla olisi sisko tai veli

Sisaruus. Lähtökohtaisesti sisaruksethan ovat hieno juttu. Olen itse todella iloinen, että minulla on sisko, vaikka asummekin kaukana toisistamme ja näemme ehkä joka toinen kuukausi. Tiedän myös muunlaisia sisaruussuhteita, jossa yhteydenpito on äärimmäisen vähäistä. Niin hienoa kun onkin antaa lapselle sisarus, "vauvaa/lasta pitää haluta ihan lapsen itsensä vuoksi, ei vain sisaruussuhteen takia", kuten jostain lauseen bongasin. Amen.

On totta, että lapsi oppii sisaruussuhteen myötä paljon elämässä tarvittavia taitoja (odottaminen, jakaminen, toisen huomioiminen), mutta missään ei ole tietääkseni sanottu, että a) sisaruussuhde TAKAA nuo taidot tai b) niitä ei voi missään muualla oppia. Niin, minkä kokoinen olisikaan se pettymys, jos/kun siinä vaiheessa, kun molemmat apinat on onnistuneesti saatettu leikki-ikään, ei niitä yhteisiä leikkejä kuulukaan kuin nimeksi, esimerkiksi niin erilaisten luonteiden takia.

Päätös hankkia lapsi on suuri päätös. Itse en asiaa tosin kokenut niinkään päätöksenä, vaan ennemminkin sydämeni avaamisena. Avasin sydämeni ihan auki niin, että uusi pieni ihminen saattoi kauttani tulla maailmaan. Sydän avoimena olin valmis ottamaan vastaan juuri sellaisen lapsen, kun meille annettaisiin. Olisi hän tyttö tai poika, terve tai vammainen, vilkas tai ujo. Tiesin, että pärjätään ja selvitään. Ja jos haluaisin toisen lapsen, minun pitäisi pystyä tuntemaan tuo sama tunne. Tällä hetkellä en sitä tunne. En voi tilata kilttiä ja rauhallista tyttövauvaa sen enempää kuin tervettä ja veljeään ihailevaa poikavauvaa. Ja kun kaikenlisäksi, ei niitä lapsia edes noin vain "tilata" - tämä välttämätöntä lisätä, koska niin moni lähipiiristäkin kärsii lapsettomuudesta.

Nyt on 17.10.2014, minä olen 32 vuotta ja Nooa 1 vuoden + noin kaksi viikkoa. En voi tietää, mitä ajattelen ja mitä elämässä on tapahtunut vuoden, kahden, kolmen tai viiden päästä. Okei, sen voin tietää, että kymmenen vuoden päästä olen armottomasti liian vanha :D Mutta tällä hetkellä se, että meitä on kolme, on aivan äärimmäisen hyvä. Ja siinä sydämeni saa rauhan. Sitäpaitsi, kolme on aina ollut onnennumeroni. Ja samoin Juhiksen.


Ylempi kuva lainattu täältä. Alemmasta ei tietoa.