Oma koti kullan kallis

Mitenkäs tätä meidän loppureissua nyt sitten kuvailisi. No, ihan hyvin me pärjättiin ja onneksi oli kaksi apukäsiparia (ja syliä) kokoajan tarjolla. Nooa nukkui ekan yön tosi huonosti, mutta sittenpä nukkui ihan yhtä huonosti toisen ja kolmannekin. Jatkuvaa itkeskelyä ja pientä heräilyä. Päiväunetkin maistuivat tavallista lyhyemmin ja niiltäkin herättiin aina itkuun. Lauantaina aamulla Nooa taisi viiveellä tajuta, että äiti oli eilen poissa kokonaiset 90 minuttia. Nimittäin en semmoista takertujaa ja äitin syliin kiipeäjää ole vielä koskaan nähnyt. Itku tuli jo siinä, kun autoon mennessä laiton Nooan istuimeen ja vauhdilla itse kiersin auton perän hypätäkseni takapenkille viereen. Voi myös olla, että Nooalla oli aika kova ikävä iskää ja sitten reagoi niin, että äitin piti koko ajan olla näkyvillä. Mielellään kosketusetäisyydellä. 

Vähän siis haasteita muuten niin kivaan mummilassa olemiseen. Näihin peilaten olikin aika superi-ihanaa tulla tänään omaan kotiin ja heittää Nooa Juhiksen syliin. On se mahtavaa, kun on tuommoinen mies, joka on lapselle niin täysin yhtä läheinen ja tärkeä, kuin äitikin. Anteeksi, meneeköhän joku muukin kuin minä itse sekaisin näissä äiti/isi/mummi/mies/täti/sisko -nimikkeissä :D 

Nyt siis pojat on yhdessä ja minä saan ansaitun (?) vapaaillan. Lähden ensin Ikeaan tekemään parit pienet ostokset ja sen jälkeen ruokakauppaan. Ja vielä illalla venyttelytunnille. Oooh!